kappas..!

Mulla on näköjään tänä viikonloppuna sellainen käsillätekemismieliteko päällä. Tartuin nimittäin neulepuikkoihin, pitkästä, pitkästä aikaa. Tuloksena oli sellainen hyvin simppeli kauluri pariksi joskus junamatkalla väsäämilleni ranteenlämmittimille (joita en ole näköjään vieläkään päätellyt, inspiraationi loppuu yleensä just siinä kohden…).

Piti yrittää keksiä jotain riittävän nopeasti valmistuvaa ja simppeliä, koska tämä innostus menee todennäköisesti ohitse yhtä pian kuin se tulikin. Jos aloitan jotain isompaa, se ei ehdi valmistua saman inspiraatiopuuskan aikana (tästä kielivät kaikki ne kesken jääneet väkellykset, jotka mua syyttävin silmin käsityölaatikon pohjalta mulkoilivat… niitä näytti olevan riittävästi pienen armeijan tarpeiksi!). Samasta syystä pannassa ovat myös artikkelit, joita pitäisi tehdä kaksi. Kuten lapaset tai sukat. Sen ekan jaksan yleensä tehdä (niin kauan kun ei tarvitse yrittää seurata jotain ohjetta), mutta kun pitäis tehdä toinen samanlainen, tulee kyllästysurvahdus. Tässä vaiheessa yleensä myös esim. silmukkamäärät, kavennukset ynnä muut oleellisen tärkeät, ensimmäistä inspiroidessa keksityt yksityiskohdat ovat jo autuaasti haihtuneet mielestä.

Iltapäivällä kävin elokuvissa, sateenharmaan sunnuntain kunniaksi. Sama ajatus oli tullut mieleen muutamalle muullekin, jonot olivat aika kunnioitettavat. Kävin katsomassa irlantilaisen musiikkielokuvan ”Once”, joka oli aika ok. Kuvattu näköjään Dublinissa (monta tuttua paikkaa ja kadunkulmaa) ja se irkkuaksenttihan aiheuttaa mussa kotoisia väristyksiä ihan missä sitä vaan kuuleekin.

Siihen vielä sessio laulamista ja sunnuntainen kuulumispuhelukierros päälle, niin jotenkin käsittämättömällä tavalla viikonloppu on jälleen kerran huvennut käsistä. Oletettavasti sinne samaan paikkaan, jonne kaikki edeltäjänsäkin…