Oltiin opintojen puolesta ekaa kertaa “kentällä” tänään. Kävimme pitämässä laulu- ja leikkituokion yhdessä vanhainkodissa. Mukana oli viitisentoista vanhainkodin asukkia (pyörätuolissa kaikki) ja ryhmä eskarilaisia läheisestä päiväkodista. Sinänsä varsin jännittävä yhtälö, koska mehän oikeasti olemme opintojemme alkumetreillä (= olleet koulussa reilut kuukauden päivät) emmekä todellakaan ole olleet seuraamassa (tämän koulutuksen puitteissa siis) yhden yhtä vastaavanlaista juttua – meidät vaan lykättiin hoitelemaan homma itse. Toki paikalla oli pari opettajaa ja tukihenkilöä, mutta vastuu jutun suunnittelusta ja toteutuksesta oli kuitenkin meillä. Emme myöskään olleet tavanneet kyseisiä vanhuksia emmekä eskarilaisia ikinä – eivätkä hekään toisiaan – kunnes oltiin samassa läjässä koko poppoo… Näin ollen potentiaalisia riskitekijöitä oli tässä yhtälössä aikas monta!
Itsestäni en ollut oikeastaan kauhean huolissani – tiesin kyllä, että pystyn omalta osaltani homman hoitamaan tavalla tai toisella, sen verran monessa liemessä olen jo marinoitunut. Ne kaksi muuta mun ryhmässä ollutta opiskelijakollegaa sen sijaan olivat vielä tätä jangsteri-osastoa ja niitä jännitti aika paljon… Plus että näen tässä jonkinlaisen ristiriidan pedagogiselta kannalta myös siinä mielessä, että jos meidän sanotaan pystyvän hyvin tällaisiin juttuihin jo muutaman parin tunnin ohjauskerran pohjalta, mitä niin überhyvää tulevien vuosien koulutuksella on meille tarjota, että lopputulos olisi niin merkittävissä määrin parempi kuin nyt, lähestulkoon pystymetsästä vedettynä..? En tietenkään väitä, että tämänpäiväinen suoritus olisi ollut täydellinen tai etteikö siinä olisi ollut paljonkin paranneltavaa, mutta silti. Ihan noin niinku periaatteellisesti.
Noh, alkusäädön jälkeen kaikki kuitenkin lähti sujumaan ihan hienosti ja lopputulos oli – ainakin olosuhteisiin nähden – varsin onnistunut. Mä olin (luonteelleni tyypillisesti…) väsännyt vähän lisäjutskia toteutukseen liitettäväksi vielä eilisiltana – ja hyvä niin, ne toimivat oikein jees. Se reipas puolituntinen hurahti nopsasti ohi ja oli tietysti palkitsevaa huomata, miten ihan simppeleillä jutuilla ja itsestä jopa puhkikuluneilla lauluilla voi ilahduttaa muita ihmisiä niin paljon. Ja että kuinka paljon nekin vanhukset, jotka näennäisesti istuivat vaan paikoillaan, nauttivat yhteisestä tekemisestä ja siitä, että joku heitä kosketti. Tarttui kiinni kädestä, taputti olkapäälle tai silitti poskea. Että siihen nähden ihan onnistunut keikka. Ens viikolla olis tiedossa vielä toinen.
Simppel is better. Sen kun muistais ah, aina!
ehkä se pedagoginen juju oli jotain sensuuntaista, että tekemällä oppii! Yhden jutskan suunnittelusta ja toteutuksesta vastaaminen käynnistelee aivosoluja ehkä monipuolisemmin ja tehokkaammin kuin kymmenen luentoa.
Se on ihan totta, että tekemällä oppii – kritisoin tässä lähinnä tehtävän vastuullisuutta. Kun mun mielestä sellainen “oppipoika – kisälli – mestari” -ideologia olisi toimivampi myös tekemisen kautta oppimisessa. “Kantapään kautta oppiminen” on tietysti myös yksi tapa oppia, mutta ei välttämättä se ensisijainen vaihtoehto sekään, jos muitakin on tarjolla. Jos vaikka sillä ekalla kerralla työparina olisi ollut jonkun aiemman vuosikurssin opiskelija tai että ekaluokkalaisen rooli olisi ensin ollut avustava ja puikkoihin hypättäisiin vähän myöhemmin.
Totta, totta… ei muuta kun palautetta kehiin!
Minusta kyllä tuntuu, että “kantapään kautta oppiminen” ei ihan kuuluisi koulun opetusmetodeihin. Paremmin sellaiseen itse oppimiseen, kun haluaa itsekseen opetella jotain juttua. Aika mielenkiintoista.
opettajakoulutuksessa yleensä ovat ensimmäiset kenttäkokeilut hyvin alussa eka vuonna. Kun itse opiskelin ennen vanhaan opettajaksi pääsin luokan eteen vasta viidentenå vuonna. Nyt on malli toinen ja se n hyvä ,Ainakin positiiviset kokemukset lisäävät motivaatiota tehdä se uudelleen ja vielä paremmin