Tämänkertainen haaste on tekstikatkelma: “Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua – “kello 11.00, 11. marraskuuta 1918″ – vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.” (Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen).
Anteeksi vaan, herra Vonnegut, mutta olen hieman eri mieltä asiasta. Minun elämässäni on montakin kelloa ja kalenteria, jotka aikaani siivuttavat. Eivät pelkästään kiireeksi vaan myös tärkeiksi virstanpylväiksi. Minun siivuni, minun makkarani – minun elämäni. Se elämä, jossa jollakin tietyllä hetkellä voi olla suuri merkitys. Jollekin toiselle sama hetki voi olla varsin merkityksetön, mutta minun ajanlaskussani se jää elämään. Kuten esimerkiksi tämä: kummipojan kastepäivä. Se, miten hän hymyili minulle tietäväistä hymyä papin puheen aikana ja nukahti sitten syliini lopputoimituksen ajaksi.
Ei sellainen “makkarasiivu” vaan kertakaikkiaan voi olla virhe 
Täydellinen viipale metwurstia! Onneksi meidän ei tarvitse olla herra Vonnegutin kanssa samaa mieltä.