“On olemassa kursiivinen melankolia” – katkelma Eino Santasen runosta “Sisiliskoja kuin runonjalkoja” on tämän viikon haasteena valokuvatorstaissa. Täytyy sanoa, että ensisilmäys viikon haasteeseen heti aamutuimaan jätti minut ihan kysymysmerkiksi… Päivä oli superkiireinen enkä ehtinyt koneen ääreen vasta kuin illalla, mutta huomasin, että haaste oli jäänyt pääkoppaan muhimaan kaikkien kiireiden keskelle.
Tuntematta runoa kokonaisuudessaan on hankala tietää, mitä runoilija itse on sillä ajanut takaa. Benropen ja monen muunkin valokuvatorstailaisen blogeissa oli haettu ja löydetty konkreettisia merkityksiä ilmaisulle ja viisastuin niistä kovin!
kursiivinen jatkuva, katkeamaton
melankolia surumielisyys, apeus; (sairaalloinen) synkkämielisyys
Loppujen lopuksi päädyin omassa mielessäni, että minun kursiivinen melankoliani löytyy sanoista “Lähtö” ja “välimatka”. Monesti suorastaan inhoan sitä tosiasiaa, että välimatka erottaa minut itselleni rakkaista ja tärkeistä ihmisistä… Ja lähteminen ja hyvästien sanominen – vaikka vain lyhyeksikin aikaa – ei ikinä ole helppoa. Yleensä tämä lähtemiseen ja välimatkaan liittyvä melankolia ei suinkaan ole aktiivisesti läsnä jokaisessa hetkessä, mutta silti jatkuvasti jossain siellä taka-alalla, valmiina tupsahtamaan esiin silloin, kun sille antaa tilaisuuden.
Jopas tuli pitkä selitys… Joka tapauksessa, tässä kuva. Otettu lähdön hetkellä, kun kaksi pientä kättä jäivät vilkuttamaan ikkunaan ja juna vei minut jälleen kerran pois…
Upea kuva. Ei varmaan oikesti mitenkään kauhean surumielinen, mutta ulkopuolisen silmin vähän..
Tästä tulikin melankolinen olo, kertomuksesta ja kuvasta yhdessä. Voimia junan viemälle ikävän keskellä.
Kiitokset kommenteistanne, Maitzu ja Savisuti!
Se on yleensä vaan just se “lähdön hetki”, kun kirpasee – kuten kuvaushetkelläkin… Mutta lähdön jälkeen on sitten aina mahdollisuus tavata uudestaan
Hieno kuva ja kirjoitus.
Värikäs läiskä onnen paikalla, ympärillä harmaantuu ja kaikkoaa. Hyvin valittu kuva aiheeseen.